Hyypiänmäen lippaluola

Tämä erittäin vaikuttava paikka, Hyypiänmäen lippaluola sijaitsee Nurmijärvellä ja valloitin sen yhdessä serkkuni kanssa. Tutkin sen saavuttamista niin retkikirjoista kuin netistäkin ja tein niistä parasta mahdollista yhteenvetoa. "Hankalan" paikan valloittamisesta teki se, että Hyypiänmäelle joutuu kulkemaan yksityistietä pitkin, johon ei saa autolla ajaa. Lisäksi oli mainittu, että alueeseen rajautuu pihoja ja halusimme toki kunnioittaa kaikkien alueen asukkaiden yksityisyyttä. Autolle löytyi paikka Valkjärventietltä, josta jakoimme jalkaisin yksityistieksi merkattua Hyypiänmäki -nimistä tietä pitkin. Katsoi vuoroin puhelimen maastokarttaa kuin luontoakin, mistä lähtisi polku mäelle. Mielessä oli myös pellonreuna, jotka pitkin olin lukenut muutaman henkilön paikalle kulkeneen. 

Hiekkatietä sai kävellä jonkun matkaa, kunnes vasemmalle lähti selkeä polku nousemaan mäen päälle erittäin kauniissa maastossa. Mäntyjä, jäkälää, kiviä, sammalta... Kun olimme kulkeneet polkua jonkun matkaa, muistui mieleen maininta, että lippaluolaa ei pysty saavuttamaan Hyypiänmäen päältä käsin. Jossain kohtaa arvelimme olevamme lipan päällä ja aloimme tutkia maisemia ja maastoa alaspäin. Päätimme lähteä alas. Reunama oli jyrkkä, emmekä lähteneet kulkemaan takaisinpäin kulkemaamme polkua pitkin, vaan katsoimme loivimman mahdollisen kohdan ja teimme laskun melkoista ryteikköä ja risukkoa pitkin.

Alhaalla tarkistin muutamat "koordinaatit". Joku oli maininnut, että Hyypiänmäki kannattaa kiertää pohjoispuolta pitkin. Puhelimesta kompassi esiin. Sinne olimme juuri laskeutuneet. Lähdimme siis kiertämään kalliota täältä. Edessä siinsi pelto, mieleen tuli taas sen reuna. Kivikot ja kaatuneet puunrungot. Kyllä, nekin oli mainittu ja kerrottu, että kulku on vaikeaa. Kaikki täsmäsi, joten olimme varmasti "reitillä". Kulkuamme hankaloitti myös lumi, jota tällä pohjoispuolella oli paikoittain vielä runsaastkin. 

Jonkin matkaa rämmittyämme kallion muodostelma alkoi vaikuttamaan siltä, että emme olisi lipasta enää kaukana. Olimme tulkinneet muotoja aivan oikein. Massiivinen Hyypiänmäen lippaluola oli suoraan edessämme, mutta aika reippaasti yläpuolella, joten jouduimme tekemään vielä melkoisen nousun, että pääsimme lipan alle. Kuten usein olen reissuillani mielessäni todennut, pieni vaikeus ja haaste kyllä palkitaan. Niin tälläkin kertaa. 

Kävelimme lipan alla päästä päähän. Sitä olisi voinut ihmetellä ja ihastella loputtomiin. Kovin pieneksi tunsi myö itsensä tällaisen luontomöhkäleen alla. Katselimme mukavimmat mahdolliset paikat istahtaa ja kaivoimme teet sekä eväät repuistamme. 

Paluumatkalle päätimme lähteä toista kautta, eteläreunaa pitkin. Iloksemme siellä menikin ihan selkeä polku, jota päätimme seurata. Katsoin myös puhelimen maastokarttaa, että todennäköisesti saavuttaisimme auton sitä kautta lyhyemmin. Meillä kun oli vielä kaksi muuta kohdetta päivälle kiikarissa. Polku oli helppokulkuista ja nousi Hyypiänmäen päälle. Melko pian tajusimme, että olemme sillä samalla polulla, jota alun alkaen lähdimme hiekkatieltä nousemaan. Meidän ei olisi kannattanut missään kohtaa laskeutua mäeltä alas pohjoispuolelle ja lähtä rämpimään, vaan mäen päältä polku olisi johdattaut mitä helpointa reittiä eteläkautta lipalle. 

Paluumatkalla bongasimme kevään ensimmäisen perhosen ja sinivuokot. Lintubongaukseen hurahtanut serkkuni sai kirjoihinsa puukiipijän. Ylitsemme lensi palokärki ja puussa nakutteli käpytikka. 

<3. Jenni