sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Suppailua

Ystävälläni on SUP lautojen vuokrausbisnes ja hän sai minut ylipuhuttua kokeilemaan lautaa äitienpäivän kauniissa ja erittäin lämpimässä säässä Järvenpäässä Tervanokan uimarannalla, jossa hän vuokraa lautoja koko kesän ajan. Saapuessani Järvenpään Rantapuistoon, jonka läpi kävelin kohti uimarantaa, en ollut lainkaan osannut varautua siihen, että ensikertalaiselle olisi sellainen yleisö paikanpäällä. Vähän menasi jännittää. En varmasti osaa enkä pysy laudalla, ja nämä kaikki näkevät mokailuni ja sekoiluni. No, mitäpä sitten. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Ei muuta kun lauta veteen ja menoksi!



Laudan päälle noustessa olin varma, etten koskaan tule saavuttamaan tasapainoa ja pysymään pystyssä. Onneksi hoksasin laittaa jalat mahdollisimman leveään haara-asentoon, joka vakautti laudalla olotilaa huomattavasti. Rannasta piti poistua peruuttamalla ja samalla kääntää laudan suuntaa keskemmälle järveä, pois uiskentelevien lasten läheisyydestä. Oli siinä tekemistä, kun siihen tasapainoonkin piti keskittyä.

Etenin hitaasti, mutta varmasti. Yhtäkkiä huomasin ystäväni kadonneen laudallaan takaisin rantaan ja jättäneen minut itsekseni suppailemaan. Otin sen merkkinä siitä, että osaan ja pärjään. Päätin heittää lenkin, edelleen hitaasti, mutta varmasti. 
Jossain vaiheessa huomasin rentoutuvani. Huomioni ei enää kiinnittynyt jalkoihin, vaan tyynesti ja tasaisesti lipuvaan lautaan, maisemiin ja auringon lämmön hyväilyyn. Olo oli rauhallinen ja tyyni, suorastaan meditatiivinen. Palailin pikkuhiljaa rantaa kohti ja heittäydyin laudanpäälle nauttimaan auringosta. 

Koska ensimmäiset ikuistukset ensisuppailustani hieman epäonnistuivat, oli laudalle hypättävä vielä toistamiseen. Nyt kiipesin kyytiin jo kuin vanha tekijä. Ystäväni lähti kamerani kaulassaan mukaan kuvaamaan.  Etenin edelleen hitaasti, mutta entistä varmemmin ottein. Yhtäkkiä kesken kuvausten ystäväni tasapaino laudallaan alkoi pettämään. Seisoihan hän sinä poikittain ja huomio kiinnittyi valokuvaamiseen. Hän sai loistavasti korjattua tasapainon ja kuvaukset saivat jatkua, kunnes silmän räpäyksessä hän oli sukelluksissa veden alla. Hieman jännitti, nouseeko kamerani hänen kaulassaan takaisin pinnalle.. nousihan se. Onneksi olen aikoinaan huomioinut mahdolliset vesilajit ja ostanut vedenpitävän version. Minua nauratti episodi niin paljon, että olin itsekin horjahtaa laudaltani. Tämä viimeinen kuva olkoot muistona erittäin hauskasta tapahtuneesta, jossa kamera näköjään laukesi vielä viimeisen kerran ennen sukellusta. Jatkoin vielä hetken suppailuja itsekseni ja nautin siitä todella paljon. Mukavaa, rauhallista, rentouttavaa ja meditatiivista kesäpuuhaa. Suosittelen kokeilemaan! Alta löydät yhteystiedot ja hinnat. 
<3. Jenni


lauantai 5. toukokuuta 2018

Fiskars Village Trail Center Bike Expo 2018

Fiskars Village Trail Center järjesti tänään idyllisessä Fiskarsin ruukki- ja käsityöläisympäristössä Bike Expo 2018, maastopyörien messu- ja demotapahtuman. Olin odottanut tapahtumaa jo useita viikkoja, koska pyörähankintani on edelleen vaiheessa. Haaveissani on ollut fatbike. Helmikuussa kävin koeajamassa Trek Farley 5:ta. Silloin oli vielä lumi maassa, poluilla ja kaduilla kymmeniä senttejä. Ennen hankintaa halusin kokeilla fatin tuntumaa ilman lunta, niin kadulla kuin polullakin. Maaliskuussa odotin GoExpo messuilta pyörien, erityisesti fatien osalta paljon, mutta niitä ei siellä juuri ollut. Näistä syistä johtuen tämä päivä olikin merkityksellinen. Pelkästään maastopyöriin keskittyvä tapahtuma aivan täydellisen lämpöisenä kevät päivänä ilman lumen häivääkään.

Kuluneiden viikkojen aikana, ennen kuin tänään hyppäsin maastopyörien selkään, olen ehtinyt ajatella ja tutkia maastopyörähankintaani useita kertoja. Erityisesti olen pohtinut, pitäisikö kuitenkin hankkia fattia tavanomaisempi versio, mielikuvissani ajatus siitä, että se saattaisi toimia kaupunkiajossa paremmin. Tänään pääsin koeajamaan peräkkäin Pole Taiga Fatbiken sekä Trek Procaliber 6 maastopyörät, jolloin sain mielikuvilleni todellisen tuntuman. Mihin ratkaisuun lopulta päädyinkään fillaroiden Fiskarsin idyllisessä kylässä?

Polen Taiga vei sydämeni täysin. Ajo-ominaisuudet olivat täydelliset. Parhaimmillaan pyörä oli  poluilla. Ennakkoluuloistani huolimatta, se ei ollut raskas polkea polkujen ulkopuolellakaan. Renkaat olivat huikean massiiviset. Fatbike vaatii hieman totuttelua ajotuntumaan. Kahden ajamani fatin perusteella kokemus niistä on jokseenkin hidas ja kömpelö, joka voi ajokokemuksen karttuessa muuttua. Mielestäni niille on kuitenkin paikkansa, erityisesti metsässä ja lumella. 
Trekin pyöriä olen katsellut jo pitkään ja onhan helmikuussa ajamani fattikin Trekin. Merkin maastopyörät viehättävät ulkonäöllisesti silmääni paljon ja värillä todellakin on väliä. Tämä Procaliber 6 oli ainuita Trekin naisten demopyöriä, joten niinpä heittäydyin sen vietäväksi. Tämäkin pyörä oli ihan täydellinen luokassaan ajaa satulaa lukuunottamatta, mutta sehän on vaihdettavissa. Pyörä oli erittäin nopea ja rullasi kevyesti. Ehkä renkaiden korkeahkosta ilmanpaineesta johtuen ei kuitenkaan vetänyt vertoja Polen fatille polulla, mutta tuntuma oli ketterämpi. Talveksi tähän nastarenkaat alle niin toimii vallan mainiosti ympärivuotisena menopelinä, kuten fatbiket.Ennen lopullista hankintapäätöstäni tehdessäni käyn vielä koeajamassa Trekin Roscoe 8 sekä X-Caliber 7 maasturit. Päätöksessäni pääsin kuitenkin sen verran eteenpäin, että fatbiken hankkisin talvi- sekä maastopyöräilyyn, tavanomaisemman maastopyörän/semifatin ainakin kevät-, kesä- ja syksypyöräksi niin kaupunkiin kuin maastoonkin, joten sen monipuolisemmat käyttömahdollisuudet ajavat ostopäätöksessä fatin edelle. En silti pois sulje kuitenkaan myöhemmin myös fatin hankintaa... <3. Jenni

perjantai 4. toukokuuta 2018

Kevättä kotinurkilla

Minulle on huomaamatta muodostunut tavaksi lähteä perjantaina töiden ja työviikon jälkeen normaalia pidemmälle lenkille Mitjan kanssa. Olen huomannut nauttivani ja rentoutuvani näiden kävelyiden parissa erityisen paljon. Lenkkipolut ovat tyhjempiä kuin normaalisti, joten päätä saa nollata ja tyhjentää rauhassa. Tänään nappasin kameran mukaani, koska haluisin ikuistaa kevättä, jonka näen ensimmäistä kertaa näillä nurkilla. Kameran kanssa luontoa kuvatessa tunnen oloni täydellisen rentoutuneeksi ja onnelliseksi. Alla tämän perjantaikävelyn kevätkuvasatoa.



























<3. Jenni

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pääsiäisretki Teijon kansallispuistoon

Blogissa on valitettavasti ollut hieman hiljaista maaliskuun ajan. Aikaa on syönyt opinnäytetyön tekeminen, jota teen suurella mielenkiinnolla blogini yhteistyökumppanille Helsingin Villasukkatehtaalle aiheena tehtaan digitaalinen strategia. Aikaa tämä työ syö vielä osan kevään viikonlopuista, mutta tavoite on saada valmista hyvissä ajoin ennen kesää.

Sen lisäksi niin sanotusti kypsyin edellisellä reissulla Sipoonkorven kansallispuistossa siihen, että voimat tuntuivat loppuvan jaloista kesken, kun kiipesin pitkiä ja jyrkkiä mäkiä ylös kuorma selässä. Päätin tehdä asialle jotakin ja lähdin mukaan 12 viikon "kuurille", jossa tarkoitus on oppia syömään oikein tavallista ruokaa niin, että lihaskuntoharjoituksistakin on hyötyä. Syöminen viisi kertaa päivässä ja kaikkien aterioiden ja välipalojen valmistus vaati totuttelua. Ensin tuntui, että aikani ei enää riitä mihinkään muuhun kun ruuan tekemiseen ja syömiseen. Nyt noin 3,5 viikon jälkeen se käy jo rutiinilla, joten aikaa vapautuu muuhunkin. Vaikka kyseiset 12 viikkoa pidän erittäin tiukkaa linjaa, on tarkoitus opetella siinä samalla loppuelämän ruokailutottumukset. Kuluneen reilu kolmen viikon aikana senttejä on karissut pitkin kroppaa 16, osa vaatteista, kuten yhdet vaellushousut, ovat käyneet todella isoiksi, olo on pirteä sekä energinen ja mikä parasta, tällä reissulla Teijon kansallispuistossa en enää kokenut voimien uupumista kavutessa Nikkallion huipulle painavahko kuorma selässä.


Nikkallion huippu olikin Teijon kansallispuiston parasta antia. Kiersin reitin Onnelannummen alueella, joka lähti Kirjakkalan ruukkialueelta, jonka pihapiiri 1800-luvun rakennuksineen on minulle entuudestaan hyvinkin tuttua muutaman vuoden takaa työni puolesta. Kevät ilma oli parhaimmillaan. Mittari oli nollassa, mutta aurinko lämmitti jo todella paljon. Vedet sen kun lorisi.



Reitti alkoi metsäautotietä pitkin, joka minua ei yleisesti ottaen kiehdo kävellä lainkaan. Nähtävyytenä oli keskellä metsää sijaitseva vanha maakellari, liekö muinoin lähettyvillä ollut myös asuinrakennus, sekä sekalainen joukko oksistoltaan mielenkiintoisia puita. Paikka oli hiljainen. Juuri muita retkeilijöitä ei näkynyt, ei kuulunut. Ainoataan useampi tikka oli ympäristössä koputtelemassa puunrunkoja. Mutta sehän on luonnossa vain musiikkia korville.


Kulku jatkui metsäautotiellä ja pian vastassa olikin iso leiripaikka. Siellä oli nuotiopaikka, jossa penkkejä kahdessa rivissä, useita pitkiä pöytiä penkkeineen, vessat ja jonkinlaisia talousrakennuksia. Mielessäni näin siellä partiolaisia tai rippikoulun. Samassa kohtaa reitti haarautui suoraan ja oikealle. Muistan katsoneeni kartasta tämän kohdan ja tiesin, että valitessani toinen, palaan toisesta. Päätin jatkaa suoraan. Onneksi, sillä muuten olisin saavuttanut retken parhaat palat jo heti alkumetreillä. Sen sijaan vastassa olikin seuraavaksi paljaaksi hakattu voimalinja alue voimalinjoineen. Kansallispuistossa!? Ymmärrän kyllä, että ne linjat on johonkin vedettävä ja olen myös kiitollinen sellaisesta sähköverkostosta, kuin meillä Suomessa on, mutta en minä siitä nauti kansallispuistossa, tai luontoreiteillä ylipäätään. Mitä mieltä te olette alla olevasta kansallispuistonäkymästä?

Matka jatkui edelleen metsäautotietä pitkin, josta en voi sanoa vieläkään nauttineeni. Onneksi ilman oli kuitenkin ihan paras mahdollinen, siitä nautin suunnattomasti. Mieli sekä sielu lepäsi muutenkin metsän hiljaisuudessa ja raikkaudessa. Tunsin, kuinka stressi katosi ja rentouduin. 



Ehkä juuri metsäautotien nopeasta kulkemisesta johtuen, saavuin nuotiopaikalle nopeammin, kuin olin kuvitellut. Olin ajatellut pitää siinä evästauon, mutta minullapa ei ollutkaan vielä nälkä siihen saavuttuani. Hetken pähkäilin tulien sytyttämistä, mutta päädyin kurkistamaan puiden seasta Hamarinjären rantaan ja siltä seisomalta istahtaa siihen kalliokielekkeelle nauttimaan auringosta, joka paistoin täysin siniseltä ja pilvettömältä taivaalta. Ajattelin istuskella siinä vain hetken, ja jatkaa matkaani. Olo oli siinä kuitenkin sen verran mukava ja maisemat kohdallaan, että kaivoin repusta Mitjalle ja minulle porontalja-alustat, ja teimme olon entistä mukavammaksi. 





Aika menetti loikoillessa ja paistatellessa merkityksen. Seuraavassa hetkessä nälkä ilmoitteli itsestään. Paikka oli niin ihana, että päätin jatkaa siinä olemista vielä eväiden ja teen keitoin verran. 





Enpä malttanut vielä evästelyn jälkeenkään poistua paikalta, vaan pötkötellä ihmettelin siinä vielä toisenkin toivin. Annoin ajatusten tulla ja mennä, satunnaisen tuulen vireen viedä turhat mennessään. Myös Mitja otti retkellä rennosti.


Oli aika hyvästellä Hamarinjärven rantakalliopaikka ja jatkaa matkaa. Edelleen samankaltaista metsäautotietä, kuin olimme tähänkin asti kulkeneet. Tylsää. Ilokseni tie kuitenkin lopulta muuttui poluksi, jota oli jo huomattavasti mielekkäämpää kulkea. Keli jalkojen alla vaihteli kovasti. Oli lunta, sohjoa, jäätä ja yks kaks yllättäen aivan kuin kesäkeli. Harmikseni vastaan tuli jälleen kerran voimalinja alue, jonka päätin ohittaa nopeasti, sen isommin sitä uudestaan ihmettelemättä.  




Pian polku kaartoikin oikealle ylös kalliolle. Nousua jatkui ja jatkui. Myös lumi lisääntyi ja puusto harveni, mitä ylemmäs kippesin. Ajattelin, että maisema on varmasti hieno ylhäältä, mihin asti ikinä päädynkin nousemaan. Ja se piti paikkansa. Muutama kelottunut puunrunko teki maisemaan hienon silauksen. 






Kiitin onneani, että tein reitin näin päin. Tällä tavalla nämä parhaat palat, metsäpolut ja Nikkallion maisetmat jäivät viimeiseksi herkuksi muuten minulle aika mitään sanomattomasta kohteesta. Nautin siitä huolimatta suunnattomasti rennosta olemisesta, ilmasta, auringosta, hiljaisuudesta ja rauhasta. Onnelannummen alue tuli nähtyä ja koettua. Annan Teijon kansallispuistolle vielä toisen mahdollisuuden kesällä ja suuntaan silloin Matildanjärven alueelle. Laskeuduttua kalliolta alas, palasimme autolle samaa reittiä, mitä olimme tulleetkin. 
<3. Jenni