keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Metrolla retkelle

Ja täsmennettäköön otsikkoa vielä heti alkuun, että metron molemmin puolin oli myös linja-automatkat. Miten siistiä! Olen pian vuoden verran miettinyt autosta luopumista kokonaan ja ajatus on muutamien viikkojen ajan pyörinyt päässäni päivittäin. Ainut asia, joka luopumisessa on mietityttänyt, on tämä erittäin tärkeä ja rakas retkeilyharrastukseni, valokuvaus ja reissutarinoiden bloggaus. Minulla kun on tapana lähteä retkilleni myös aika ex-tempore. Saatan tehdä päätöksen retkestä edellisenä iltana, tai herätessäni aamulla. Sillon ei paljon vuokra-autoihin turvauduta, joiden avulla olen laskenut hoitavani tarvittavat ajettavat kilometrit järjettömiä määriä edullisemmin, kuin mitä maksan omasta autostani. Se, minkä autottomana retkeilijänä pitäisi muuttua, on ennakointi ja suunnitelmallisuus.





Tänään Tapaninpäivän retkellä kumosin tosin senkin ajatuksen. Edellisenä iltana n. klo 21 aikaa päätin, että retkikohde on Uutela Itäisessä Helsingissä. En halunnut käyttää autoani. Nautin istua julkisten kyydissä sen sijaan, että ajan itse. Kuinka ihanaa on katsella maisemia ja ympäristöä, olla omissa ajatuksissaan. Ei huolta ja murhetta ruuhkista, saati parkkipaikasta. Niinpä päätin valloittaa tämän ex-temporekohteen julkisen liikenteen voimalla: Munkkivuoresta linja-autolla Kamppiin josta metrolla Vuosaareen ja lopuksi vielä vajaa 2 km linja-autolla, joka osoittautui melko turhaksi vaihdoksi, koska matka oli käveltävissä ja palatessa niin teimmekin. Kirjaimellisesti menin siis metrolla metsään edellisenä iltana valittuun kohteeseen ilman omaa autoa. Kumosin siis kaikki omat ennakkoluuloni siitä, että tämä harrastukseni autotta olisi jokseenkin hankalaa. Kyse on asenteesta. Ja sitähän minulla riittää.



Uutelan ulkoilualue on perustettu jo 1950-luvulla eikä se ole mikä vain ulkoilualue. Uutelalla on kulttuurihistoriallista merkitystä kuten Skatan tila ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitusjärjestelmät Skatanniemessä. Aluella on kahdeksikoin muotoinen luontopolku, joka koostuu kahdesta eri luontopolusta, joista voi kiertää joko toisen tai molemmat. Itse valitsin kuitenkin omat polkuni ja niinpä kiersimme suurimman osan retkestä merkattujen polkujen ulkopuolella pitkin rantoja, lahtia ja niemiä.



Polut olivat erittäin liukkaita ja jäisiä, mutta tällä kertaa onneksi vältyttiin tapaturmilta. Maisemat olivat uskomattoman kauniita merelle katsottaessa. Myös aurinko helli tänään pitkästä aikaa. Muutama joutsenkin uiskenteli merellä, jonka rannat olivat kuitenkin paikoittain ihan kunnolla jäässä. 








Erään vanhan, purkutuomion saaneen tilan kohdalla pihapiirissä kävellessä tuli mietittyä, minkälaiset tapahtumat ovat ajaneet niin hienon paikan sellaiseen jamaan. Minkälaisia tapahtumia, syy ja seuraussuhteita ihmisten elämissä on ollut, jotta näin on käynyt...




Ehkä vähän surullisista ajatuksista tuli kuitenkin niin lämmin ja iloinen olo, kun huomasin, miten linnuista pidetään täällä huolta. Niille oli ripustettu pariinkin eri kohtaan valtavat määrät erittäin hyvän näköisiä ruokia ja vielä jopa hyvän joulun toivotukset. Jotenkin niin kovin liikuttavaa.



Matkan varrella näkyi upeita jään kuljettamia siirtolohkareita. Myös Viaporin merilinnoituksen linnoitusrakennelmat antoi retkeen mukavaa historiallista havinaa ja vaikutelmaa. Tykkipatterin neljä tykkiasemaa, niiden ampumatarvikekomerot sekä miehistösuojat ja ammuskellarit ovat edelleen olemassa ja tutkittavissa. Itse jätin nämä tutkimusmatkat tällä reissulla väliin ja tyydyin kuvaamaan niitä vain ulkopuolelta.




Ehkä koko retken vaikuttavin paikka oli Skatanluoto, jossa pidimme evästelytauon. Mukana oli kotona valmiiksi ruokatermokseen valmistettua italianpataa, coctailpiirakoita juustoviipaleilla ja jälkkäriksi sekä lämmikkeeksi glögiä. Mitja sai tietyti oman kanaherkkunsa. Paikka osoittautui lopulta melko tuuliseksi ja ruoka sekä juoma jäähtyi siinä melkoisen nopeasti. Edessä aukeni meri, oikealla kaunis Uutelan rannikko, jossa aurinko alkoi tekemään laskuaan. Vasemmalla erittäin suurena kontrastina tälle luontoihanuudelle Vuosaaren satama, jonka äänet ajoittain kiinnittivät ehkä hieman liikaakin huomioni. Häiriöksi siitä ei kuitenkaan ollut. Sataman toimintaa itsessään olisi varmasti mukavaa ja mielenkiintoista seurata. Tällä kertaa tyydyin vain nopeasti miettimään, miten paljon niissä sadoissa konteissa onkaan krääsää, jota tuskin edes kovin moni meistä Ihan Oikeasti edes tarvitsee...







Valitettavasti myös ihminen oli jättänyt ruman jälkensä paikoittain luontoon, enkä ymmärrä, miksi näitä ongelmajätteitä ei olla kerätty kenenkään toimesta pois, koska ne kuitenkin olisi suhteellisen helposti pois liikuteltavissa. Sen verran kuitenkin kookaita, että itselläni ei kädet ainakaan tällä reissulla siihen puuhaan riittänyt.





Uutela, kuten koko Vuosaaren Aurinkolahti on erittäin viehättävä paikka ja palaan sinne viimeistään kesällä uudestaan. Metrolla tietenkin, milläs muullakaan!

<3. Jenni

P.S. Järjestelmäkamerani hajos itsenäisyyspäivän reissulla, enkä ole tehnyt vielä ostopäätöstä uudesta. Tämän retken kuvat on otettu kännykällä ja se valitettavasti näkyy paikoittain myös laadussa.

perjantai 10. elokuuta 2018

Lammaspaimenena Pyhä-Häkin kansallispuistossa

Noin parivuotta sitten olin törmännyt ensimmäisen kerran Metsähallituksen järjestämiin lammaspaimenviikkoihin ja ajattelin, että wau, pääsispä sellaisen kokemaan joskus itsekin. Menneenä talvena, eräänä perjantai-iltana rentouduin kotona sohvalla viinilasin kanssa ja selasin samalla Facebookia. Silmiini osui Metsäahallituksen ilmoitus, että tulevan kesän lammaspaimenviikoille on juuri parhaillaan haku käynnissä. Sen enempää miettimättä avasin ilmoittautumiseen johtavan linkin, ilmoittauduin halukkaaksi vain yhteen paikkaan, Pyhä-häkin kansallispuistoon, vaikka useampikin kohde olisi ollut mahdollinen. Sen jälkeen jokseenkin unohdin koko asian.



Ei tainnut olla vielä edes kunnolla kevät, kun sain Metsähallitukselta puhelun, että olen voittanut arvonnassa yhden Pyhä-Häkin kansallispuiston lammaspaimen viikoista tulevalle kesälle 3.-10.8.2018. En ollut uskoa tuuriani. Olin todella riemuissani. Sitten iski paniikki. Miten osaan olla lampaiden kanssa? Minulla ei ole niistä mitään aiempaa kokemusta. Mitä jos joku peto tappaa ne? Mitä jos ne karkaavat? Miten osaan hoitaa niitä? Kysymyksiä pyöri päässä tuhannen ja yhde yön tarinan verran. Elokuun alussa olevaan viikkoon olisi vielä aikaa, joten rauhoituin.



Kevät ja alku kesä meni vauhdilla. Olin saaut Metsähallitukselta kirjeen, jossa kerrottiin pintapuolisesti perusasioita: mistä saan avaimen, tuvan varustuksesta jne., mutta lampaiden hoidon osalta oli mainittu, että tarkemmat ohjeet löytyvät tuvan pöydällä olevasta kansiosta. Etukäteen en siis niiden osalta voinut juuri valmistautua. Oli reippaasti kohdattava se, mikä edessä on. Seuraavista kuvista voitte päätellä, että jännitykseni oli jokseenkin turha. Se oli lampaiden kanssa molemminpuolista rakkautta ensisilmäyksellä. Ja kun ne kaikki halusi selfieen mun kanssa...







Lampaat olivat Pyhä-Häkin kansallispuistossa Poika-ahon laitumella keskellä "ei mitään". Poika-aho on 1854 rakennettu tila, jossa ei ole sähköjä, veden saa kaivosta, tupa lämpiää isolla avotakalla, jääkaappi ja kaksilevyinen liesi toimivat kaasulla, valaistuksena toimivat kynttilät. Tässä tuvassa, tilan päärakennuksessa majoituin viikon ajan. Näihin olosuhteisiin lähtö vaati pakkaamisen suhteen ajattelua. Tärkeimmiksi varusteiksi viikon aikana osoittautuivat kumisaappaat (laitumella kävelyä varten), aurinkokennolla toimiva varavirtapankki puhelimen latausta varten, kynttilät tuvan valaistukseen sekä päiväkirja ja kynä. Poika-ahon tupa pihapiirin muine rakennuksineen on yksi kansallispuiston nähtävyyksistä ja yksi retkeilyreiteistä kulkeekin pihapiirin sekä lampaiden laitumen läpi (video). "Turistejakin" oli siis tiedossa.  Yhtä sadepäivää lukuunottamatta pihapiirissä kävi joka päivä muutamia retkeilijöitä evästelemässä. Kaukaisimmat olivat Espanjasta.











Kun saavuin autolla metsätietä Poika-ahoon, ensimmäinen ajatus oli, että wau mitä rakennuksia. Heti seuraava ajatus oli, että viikko yksin täällä mettänkeskellä.... No, olihan minulla Mitja, ja kymmenen lammasta, joista en vieläkään tiennyt yhtään mitään.

Ensimmäisenä tarkastin torpan, jossa tulisin seuraavan viikon asumaan. Avain löytyi koodin takaa kerrotusta paikasta. Kun avasin tuvan oven, vastassa oli eteinen. Heti vastapäätä keittiö, jonka ikkunan takaa tuleva päivänvalo kykeni valaisemaan vain sen. Eteinen jäi sysipimeäksi. Vasemmalla oli iso tupa, jossa valtava avotakka, sänkyjä ja pitkä pirttipöytä penkkeineen. Kahdella seinällä oli tilaan nähden pienet ikkunat, joista tuleva valo ei valaissut huonetta kokonaan, se oli hämärä. Torppa oli erittäin tunnelmallinen ja huokui vanhaa henkeä. Täällä varmasti kummittelisi! Mutta viihtyisin.













Seuraavaksi lähdin etsimään lampaita. Huomasin niitylle vievät portaat. Kiipesin ne ylös ja alas valtavaan aitaukseen samalla tähyillen, missä lampaat mahtoivat olla. Lähdin kävelemään niityllä alaspäin johtavaa polkua. Siellä ne näkyivät. Jännittyneenä ja hitaasti kävelin lampaita kohti. Minulla ei ollut mitään käsitystä ennakkoon niiden käyttäytymisestä. Päästyäni niitä hieman lähemmäs, yksi lampaista huomasi minut ja sanoi kuuluvasti bäääää. Samassa koko kymmenpäinen lauma lähti juoksemaan maa tömisten minua kohti ja olin sillä hetkellä hieman kauhuissani. En tiennyt, mitä lampaat tulisivat minut kohdatessa tekemään. En ehtinyt ajatella juurikaan enempää, kun kymmenen lammasta oli jo luonani. Ne piirittivät minut täysin väliinsä, osa jatkoi niittämistä, osa haisteli, karitsat pureksivat hieman vaatteitani ja muutama kookkaampi vaati paijaamista. Kädet hieman täristen jännityksen purkauduttua astelin niityltä takaisin autolle, josta purin tavarat ja Mitjan, jotta voisimme asettautua taloksi.




Asetuttuamme aloilleen, luin tuvan kansiosta ohjeita lamapiden hoidon osalta. Raikasta ja puhdasta vettä tulisi olla jatkuvasti saatavilla, lampaat pitää laskea muutaman kerran päivässä, niiden vointia ja kuntoa tulee tarkkailla, ja että kulkevat laumassa. Lampaat ravitsivat itsensä niittämällä valtavan kokoisella niityllään ja suolakivioli oli katoksen luona tarjolla. Sitten sitä ihanaa lampaiden kanssa hengailua, rapsuttelua ja seuranpitoa. Olin varma, että selviäisin viikosta hienosti. Silti minua arvelutti, entä jos jokin peto hyökkäisi yöaikaan niitylle...


Lähdin samantien tarkistamaan lampaiden vesitilanteen. Vesiastiat olivat roskaiset, joten vaihdoin niille kaivosta pumppaamalla puhtaat vedet. Samalla kävin tietysti uudestaan tervehtimässä söpöläisiä. Lampaat vaikuttivat olevan kovin innoissaan, kun kohtasivat minut niityllä. Vähän sama reaktio, kun menet kotiin, jossa koira on aina iloisesti toivottamassa sinut tervetulleeksi. Seuravaksi päätin keittää päiväteet kaasuhellalla ja lukea edellisten viikojen paimenien päiväkirjakirjoitukset. Paimenia oli kuluvana kesänä ollut jo yhdeksän ennen minua. Kävi ilmi, että vesi oli päässyt loppumaan kaivosta kerran aiemmin erittäin kuuman ja kuivan kesän ansiosta. Vettä tulisi käyttää säästeliäästi. Kaivon vedellä pitäisi juottaa lampaat ja yksi koira, saada siitä oma ruoka-, juoma, pesu- ja tiskivesi.




Päivä oli pian kääntynyt iltaan ja päätin jättää saunan lämmityksen seuraavalle päivälle. Ilta meni istuen tuvassa tunnelmallisesti kynttilänvalossa, kuunnellen sitä, kun ei kuulu yhtään mitään, katsellen ikkunasta, kun pimeys laskee metsän keskelle ja kirjoittaessa päiväkirjaa ensimmäisen päivän kokemuksista. Tunnelma oli hieman jännittävä.



Yön nukuin kuin tukki ja aamulla heräsin virkeänä. Raotin hieman verhoja ja olin suorastaan riemuissani, kun näin alhaalla laitumella lampaita. Ainakin osa niistä olisi hengissä ja tallessa! Ensin huolehdin Mitjan aamulenkityksen, seuraavaksi laskin ja rapsutelin lampaat, vaihdoin niille raikkaat vedet astioihin ja suuntasin lopulta itsekin aamupalalle. Aamiaisen jälkeen oli vuorossa retki kansallispuiston reiteille (linkki bloggaukseen tulossa myöhemmin). Olen käynyt retkellä Pyhä-häkin kansallispuistossa aiemminkin (juttu löytyy täältä) ja se on puustoltaan edelleen kiehtovimpia ja ainutlaatuisimpia metsiä, mitä olen reissuillani Suomessa tähän mennessä nähnyt. Retkellä vierähti evästaukoineen suuri osa päivästä ja Poika-ahoon takaisin päästyä olikin lampaiden hoitamisen lisäksi saunan lämmityksen aika.




Saunaan vesiä kantaessa kaivo alkoi näyttämään merkkejä veden loppumisesta. Ei voi olla totta! Olemme  täällä vasta ensimmäistä kokonaista päivää, ja monta olisi vielä edessä. Miten selviäisimme? Löylyt Poika-ahon saunassa oli todella nautinnolliset, miedot ja kosteat. Siellä tuli rentouduttua ja nautittua kunnolla. Loppuilta meni tuvassa kynttilän valossa nauttien pari lasia viiniä ja päiväkirjaa kokemuksista, tuntemuksista ja ajatuksista kirjoitellen. Yön nukuin täydellisessä hiljaisuudessa ja pimeydessä jälleen kuin tukki.



Seuraavana aamuna tarkistin vesitilanteen. Totta se oli, vesi oli loppunut, Kaivo ei antanut pisaraakaan. Koitin soitta paikasta vastaavalle huollolle, muta en saanut yhteyttä. Laitoin perään viestin tilanteesta ja kerroin, että selviämme vesien kanssa kuluvan päivän. Seuravaa enää emme. Illemmasta alkoi joi hieman huolestuttamaan, mistä saisin lampaille seuraavan päivän vedet.

Seuraavana aamuna olin juuri herännyt, kun sain puhelun, että vettä olisi vihdoin tulossa päivän aikana joltain maatilalta 1000 litran tonkallinen. Olin helpottunut ja riemuissani. Päivä oli muutenkin erittäin märkä ja satenen aamusta lähtien. En ole ikinä arvostanut sadetta niin paljon kun sillä hetkelllä. Jokainen pisara tiesi lisää vettä kaivoomme. Päivä meni pitkälti sisällä istuskellessa, sadetta pidellessä. ukkosta kuunnellessa ja katsellessa ikkunasta luontoa ja odottaessa, koska vesilähetyksemme saapuisi. Päivä alkoi jo kääntymään iltaan, eikä vettä ollut tullut kuin taivaalta. Sadepilvi alkoi onneksi hieman rakoilemaan ja lähdin Mitjan kanssa kävelylle. Hetken päästä tietä pitkin saapui traktori peräkärryssään iso tonkka, joka sisälsi vettä. Meidän vettä! Oli jälleen riemuissani ja kipitin maatilan isännän ja pojan luokse juttusille. He kertoivat, että olivat olleet tuomassa vettä jo aiemmin, mutta heillä oli jäänyt hana auki ja kaikki vedet olivat valuneet hiekkatielle. Isäntä totesi, että eipähän tie ainkaan pölise. Jutustelimme siinä tovin kuulumisia ja he tiesivät kertoa, että alueella olisi petoja, jotka ovat uhkana lampaille. Karhu, susi, ilves ja ahma olivat seudun asukkaita. Paimenviikon loput yöt pelkäsin entistä enemmän lampaiden puolesta. 



Päivät kuluivat pitkälti rutiinien omaisesti elämän perusasioiden äärellä itsestä, Mitjasta ja lampaista huolehtien. Kun vesi piti hakea kaivosta eikä se vesi ollut itsestään selvää, ruoat tehdä tulella, pesuvesi lämmittää puilla, tiskeille keittää vedet ja tiskata käsin... kului niihin päivistä aika iso osa aikaa. Minusta oli myös ihanaa vain olla, antaa ajatusten tulla ja mennä. Maata nurmikolla, istua hämärässä tuvassa kynttilän valossa, rentoutua saunan lauteilla, katsella metsää, ottaa päiväunet. Nauttia hiljaisuudesta ja puhtaasta ilmasta luonnon keskellä, sateesta, ukkosesta ja auringosta. Kohdata ja kokea se, minkälaista elämä on entisaikaan ollut. Oppia arvostamaan asioita eri tavalla, eikä pitää mitään enää itsestään selvyytenä.



Lampaat hyvästelin hieman haikeana. Olin ehtinyt kiintyä niihin viikon aikana yllättävän paljon. Lopuksi lähdön hetkellä sanoin niille, että pitäisivät itsestään huolen, ettei pedot pääsisi kimppuun ja samalla lupasin, etten myöskään itse ikinä koskaan söisi niitä...



<3. Jenni