Puurijärven Isosuon kansallispuiston syysreissu

Kolmas kerta toden sanoo. Tämä reissu oli suunniteltu tehtäväksi jo kaksi kertaa aiemmin, mutta se peruuntui milloin minkäkin syyn johdosta. Tämä marraskuinen päivä osoittauti kuitenkin täydelliseksi ajankohdaksi, sillä lunta ei vielä ollut, ja ruska oli päässyt värittämään Isosuon henkeäsalpaavaan värikukoistukseensa. Imin niitä värejä sieluuni asti. Isosuo oli erittäin kaunis ja sympaattinen alue. Lisäksi Puurijärven alue teki vaikutuksen erikoisella olemuksellaan.

Lähdimme liikkeelle Mutilahden pysäköintialueelta. Olimme suunnitelleet kiertävämme 2 km reitin ja evästelevämme reitin varrella olevalla Turvesuulilla. Heti reitin alussa viitta näyttii Turvesuulille olevan matkaa vain 300 m, jolloin teimme päätöksen kiertää reitti "väärin päin" viittoihin nähden ja pitää evästelytauon vasta reitin loppupuolella. Tämä olisi tietysti ollut huono juttu, jos reitillä olisi ollut muita ihmisiä. Pitkoksilta olisi joutunut pomppia yhtenään väistämään. Parkkipaikalla oli kuitenkin lisäksemme vain kaksi autoa, joten ruuhkaa ei ollut tiedossa.

Suo oli sanoinkuvaamattoman kaunis ja värikäs. Jonkin matkaa kuljettuamme saavuimme 4 m korkealle luontotornille. Näkymät sieltä olivat kauniit ja taivaalta roikkuvat pilvet tekivät jännän tunnelman. Olimme Isosuolta matkalla vielä Puurijärven lintutornille, joka on puolestaan 18 m korkea ja mietimme tähän luontotorniin verraten, miten korkea se sitten onkaan. 

Pian luontotornin jälkeen saavuimme risteykseen, josta käännyimme Turvesuulille. Rakennusta on käytetty tupreen kuivattamiseen ja säilömiseen. Se oli pärekattoineen vaikuttava näky miljöössään. Jäimme evästelemään sen edustalla olevalle penkki- ja pöytäryhmälle riistakeittoa, jota olin valmistanut mukaan mummomme ohjeella. Juuri kun olimme saaneet syödyksi, alkoi satamaan. Sade kuitenkin lakkasi yhtä nopeasti, kun alkoikin, emmekä juuri edes kastuneet. Kun ennen lähtöä vielä katselin kartaa, mihin tuoreet pitkospuut turvesuulilta mahtaa johtaakaan, serkkuni sanoi kovaan ääneen: "Jenni kato". Olin varma, että läheisyyteemme on tullut joku merkittävä isompi eläin, mutta kun käännyin ympäri, näin reippailemassa olevan pariskunnan. Täällä saimme olla ja kulkea kahden, joten parin ihmisen näkeminen sai selvästi hämmästymään. Tuoreiden pitkospuiden määränpäästä ei ollut täyttä varmuutta, mutta epäilimme niiden johtavan Isosuon lintutornille. Emme kuitenkaan lähteneet sitä katsomaan, sillä aurinko laskisi pian ja halusimme kokea ennen pimeää Puurijärven lintutornin, joka osoittauti nappivalinnaksi. 

Ajoimme autolla n. 6 km matkan Kärjenkallion parkkipaikalle ja siitä lähti 800 m matka lintutornille, joka on 18 m korkeudellaan yksi Pohjoismaiden korkeimmista. Lintutorniin mahtuu kerralla 50 henkilöä. Aluksi matka oli viehättävää ja esteetöntä metsäpolkua, joka vei hienolle näköalapaikalle. Siitä eteenpäin lintutornille matka olikin ennenkokematon. Vieressämme oli sähköaitaa ja mietimme, minkä eläinten aitaus mahtaa olla kyseessä. Aitaus osoittautui suureksi, mitä edemmäs kuljettiin. Lopulta olimme jonkinlaisella portilla, joka selvästi veisi tälle laitumelle. Totesin, että ollaan tultu väärään paikkaan, mutta samalla huomasin edesspäin kyltin, jossa veräjät kehoitettiin sulkemaan hyvin mennen tullen, ettei lehmät karkaisi. Tästä siis selvästikin piti jatkaa eteenpäin. Lehmiä ei enää ulkosalla näkynyt.

Porttien jälkeen matka jatkui kapealla kaistaleella, joka on tehty tai muodostunut lehmien laitumen ja rehevöittyneen, lähes umpeen kasvaneen Puurijärven väliin. Tällä erikoisella "polulla" huomio kiinnittyi myös juuri puhjenneisiin pajunkissoihin. Matka lintutornille ei ollut pitkä, mutta taisin hämmästyksekseni todeta monta kertaa, että tämä on kyllä tosi erikoinen ja erilainen paikka. Joutsenten laulu raikasi vieressämme yhtenään ja niitä oli Puurijärvessä valtava määrä. 

Kiipesimme torniin, joka ei lopulta tuntunutkaan niin korkeelta, mitä olin kuvitellut. Huipulla kävi kova tuuli, joutsenia näky lukemattomia määriä, ja hämärä alkoi laskeutumaan. Mekin laskeuduimme alas, ja jäimme vielä nauttimaan lintutornin juurelle pari kuppia kaakaota. Kun lähdimme 800 m mielenkiintoisen matkan takaisin kohtia autoa, olikin jo aivan pimeää. 

Tämä kansallispuisto oli kaunis, erilainen ja kokemisen arvoinen päiväreissukohde. Reissu oli kaikin puolin jälleen kerran mukava. Menomatkalla pysähdyimme shoppailemaan Humppilan Lasin ostoskeskukseen, paluumatkalla poikkesimme Urpolan kartanon joulutapahtumaan ja Forssassa söimme vielä Autokeitaalla kebabit. Näimmepä yhden peurankin, joka jolkotteli edessä ajavamme auton edestä. 

<3. Jenni

Leivonmäen kansallispuistossa

Syksyn viimeinen yönyliretki suuntautui Leivonmäen kansallispuistoon. Ensimmäiseksi suuntasimme 3,5 km mittaiselle Koskikaran kierrokselle. Rinkat jätimme autoon odottamaan ja mukaan nappasimme vain päiväreput eväineen. Jo heti alkumetreistä lähtien metä oli erittäin viehättävä ja kaunis, eikä aikaakaan, kun koski siinsi edessä kuohuineen. Se oli kerrassaan hurmaava ja näyttävä. Nälkä alkoi jo tuntua vatsanpohjassa, sillä olimmehan ajaneet määränpäähän jo melkoisen matkan. Kuin tilauksesta kosken laidalla oli pieni penkki, johon päätimme jäädä evästelemään. Maisema tässä luontoravintolassa oli kyllä kohdallaan ja yksi kauneimmista paikoista, jossa olen koskaan syönyt. Retkellä sitä etsii usein sitä parasta ja kauneinta näkymää, mutta uudessa paikassa ei tiedä, mitä edessä siintää. Tällä kertaa päätös jäädä kosken rantaan eväineen oli mitä mainioin päätös. Vaikka kauneutta riitti koko kierroksen ajan, oli tämä koko reitin kaunein spotti. 

Lounaan jälkeen jonkin matkaa käveltyämme ja sulateltuamme ruokaa, näimme kauniin pöytäryhmän joen varrella. Päätimme nauttia siinä teet. Ilmassa oli jo reilusti syksyn tuntua, mutta sen verran lämmin, että laitoin hanskat roikkumaan housujen taskulta. Merinovillasormikkaat olivat neitsytmatkallaan, ja sille matkalle ne myös jäivät. Huomasin niiden pudonneen aivan reitin loppu päässä. Hetken matkaa kävelimme takaisin päin katsoen, näkyisikö niitä. Ei näkynyt, eikä minua kiinnostanut lähteä yksien hanskojen takia heittämään lenkkiä uudestaan. Jännitystä toi toki se, että ne oli ainoat mukana olevat hanskat ja illat sekä yöt oli jo todella kylmiä. Yöksi toki saisin kädet makuupussiin, mutta meillä oli vielä edessä siirtyminen varsinaiseen yökohteeseen, jossa myös patikointia ja leirin pystytys sekä ruokailut edessä. Jäätyisikö sormet vai ei? Loppumatkan reitti kulki metsäisemmässä maisemassa. Pian jo olimmekin takaisin autolla, ja aloitimme siirtymisen kohti seuraavaa määränpäätä, Selänpohjan pysäköintialuetta ja Mäyrän kierrosta. 

Parkkipaikalla oli ihana yllätys vastassa. Karoliinan kahvimyllyn kesäkahvila. Ennen poluille lähtöä päätimme syödä siinä täytetyt letut. Voi taivas miten hyvältä ne maisuikaan! Kun vimein oli aika napata rinkat selkään ja lähteä matkaan, serkku huomasi, että rinkka on märkä ja joku vuotaa. Kuljetettiin tällöin vielä vettä mukana ja hänen vesipussi oli ollut huonosti kiinni. Se oli vuotaessaan kastellut mm. hänen retkityynyn. Onneksi ei enempää. Vakuuttelin, että sitä ilman kyllä pärjäää, ja vaatteista saa mytättyä riippariin tarvittaessa ihan hyvän päänalusen. Vihdoin pääsimme matkaan. 

Reitin kaunein osuus oli ehdottomasti Joutsniemen retin harju, jonka päällä polku kulki. Tämä ei kuulu Mäyränkierrokseen, jota pitkin kuljimme pääosin muuten, mutta sinne on helppo koukata reitiltä. Määränpäämme oli myös yöpyä Joutsniemen laavualueella. Harjulta polku laski alas rantaan, jossa oli laavu, nuotiopoikka, puuvaja ja vessa. Löysimme myös rannasta vaivattomasti sopivat puut riippumatoillemme. Ryhdyimme heti virityspuuhiin, sillä olin tilannut riippumattooni uuden harjanarun ja se piti saada paikoilleen ja asetettua oikeaan mittaan. Tovin testailtuani ja säädettyäni oli aika ottaa koemakuu. Ehdin sanoa, että nyt on kyllä paras asetus ikinä, kunnes kuului valtava tömähdys ja minä makasin koko riippumattosetin kanssa maasssa. Naurusta ei meinannut tulla loppua. En tiedä mikä petti ja miten petti. Kaikki oli ehjää. Kömmin ylös ja kasasin majoitteeni uudestaan. 

Illan tullen söimme nuotion äärelle ruuat, jonka päälle päätimme lähteä kävelylle Joutsniemen päähän saakka. Erittäin kaunis paikka kivineen, harjuineen ja maisemineen. Paluumatkan teimme kauniissa auringonlaskussa. Pimeän tullen valtasimme vielä herkkuinemme pöytäryhmän ja istuskelimme siinä myöhään asti. Oli jo melkoisen kylmä kun kömmimme nukkumaan. 

Heräsin yöllä siihen, kun serkku kömpi riipparistaan vessaan. Olin vielä hereillä, kun kuulin askelien tuovan takaisin matolle. Askeleet kuitenkin kääntyi pian pois päin ja ihmettelin, että eikö se olekaan serkku kun siinä hiippailee. Askeleet kaikkosivat eikä serkkua kuulunu takaisin. Hetken päästä askeleet lähestyivät jälleen riippumattoani ja alkoi kuulua kuiskausta: Jenni, Jenni. Makuupussin syövereistä kysyin, että mitä. "Tule katsomaan, mimmonen tähtitaivas." En olisi millään halunnut nousta pussin lämmöstä todella kylmään syysyöhön, mutta nousin kuitenkin. Kylmyydestä täristen kateselin hetken tähtitaivasta ja ihmettelin serkulleni, kenen askeleita olin äsken kuullut. Hän oli käynyt matolla kääntymässä, mutta päättänyt palata katsomaan tähtiä. Ja päätti tulla myös pyytämään minut matosta ulos. En kauaa ihaillut tähtitaivasta täristen, vaan kömmin takaisin makuupussin lämpöön. Yön lämpötila kävi nollan tuntumassa. Loppuyön nukuin hyvin. 

Aamutoimien jälkeen jatkoimme kierroksen loppuun ja palasimme autolle. Kotimatkalla pysähdyimme vielä Karoliinan kahvimyllyyn pizzalle. 

<3. Jenni