Sen lisäksi niin sanotusti kypsyin edellisellä reissulla Sipoonkorven kansallispuistossa siihen, että voimat tuntuivat loppuvan jaloista kesken, kun kiipesin pitkiä ja jyrkkiä mäkiä ylös kuorma selässä. Päätin tehdä asialle jotakin ja lähdin mukaan 12 viikon "kuurille", jossa tarkoitus on oppia syömään oikein tavallista ruokaa niin, että lihaskuntoharjoituksistakin on hyötyä. Syöminen viisi kertaa päivässä ja kaikkien aterioiden ja välipalojen valmistus vaati totuttelua. Ensin tuntui, että aikani ei enää riitä mihinkään muuhun kun ruuan tekemiseen ja syömiseen. Nyt noin 3,5 viikon jälkeen se käy jo rutiinilla, joten aikaa vapautuu muuhunkin. Vaikka kyseiset 12 viikkoa pidän erittäin tiukkaa linjaa, on tarkoitus opetella siinä samalla loppuelämän ruokailutottumukset. Kuluneen reilu kolmen viikon aikana senttejä on karissut pitkin kroppaa 16, osa vaatteista, kuten yhdet vaellushousut, ovat käyneet todella isoiksi, olo on pirteä sekä energinen ja mikä parasta, tällä reissulla Teijon kansallispuistossa en enää kokenut voimien uupumista kavutessa Nikkallion huipulle painavahko kuorma selässä.
Nikkallion huippu olikin Teijon kansallispuiston parasta antia. Kiersin reitin Onnelannummen alueella, joka lähti Kirjakkalan ruukkialueelta, jonka pihapiiri 1800-luvun rakennuksineen on minulle entuudestaan hyvinkin tuttua muutaman vuoden takaa työni puolesta. Kevät ilma oli parhaimmillaan. Mittari oli nollassa, mutta aurinko lämmitti jo todella paljon. Vedet sen kun lorisi.
Ehkä juuri metsäautotien nopeasta kulkemisesta johtuen, saavuin nuotiopaikalle nopeammin, kuin olin kuvitellut. Olin ajatellut pitää siinä evästauon, mutta minullapa ei ollutkaan vielä nälkä siihen saavuttuani. Hetken pähkäilin tulien sytyttämistä, mutta päädyin kurkistamaan puiden seasta Hamarinjären rantaan ja siltä seisomalta istahtaa siihen kalliokielekkeelle nauttimaan auringosta, joka paistoin täysin siniseltä ja pilvettömältä taivaalta. Ajattelin istuskella siinä vain hetken, ja jatkaa matkaani. Olo oli siinä kuitenkin sen verran mukava ja maisemat kohdallaan, että kaivoin repusta Mitjalle ja minulle porontalja-alustat, ja teimme olon entistä mukavammaksi.
Enpä malttanut vielä evästelyn jälkeenkään poistua paikalta, vaan pötkötellä ihmettelin siinä vielä toisenkin toivin. Annoin ajatusten tulla ja mennä, satunnaisen tuulen vireen viedä turhat mennessään. Myös Mitja otti retkellä rennosti.
Oli aika hyvästellä Hamarinjärven rantakalliopaikka ja jatkaa matkaa. Edelleen samankaltaista metsäautotietä, kuin olimme tähänkin asti kulkeneet. Tylsää. Ilokseni tie kuitenkin lopulta muuttui poluksi, jota oli jo huomattavasti mielekkäämpää kulkea. Keli jalkojen alla vaihteli kovasti. Oli lunta, sohjoa, jäätä ja yks kaks yllättäen aivan kuin kesäkeli. Harmikseni vastaan tuli jälleen kerran voimalinja alue, jonka päätin ohittaa nopeasti, sen isommin sitä uudestaan ihmettelemättä.
Pian polku kaartoikin oikealle ylös kalliolle. Nousua jatkui ja jatkui. Myös lumi lisääntyi ja puusto harveni, mitä ylemmäs kippesin. Ajattelin, että maisema on varmasti hieno ylhäältä, mihin asti ikinä päädynkin nousemaan. Ja se piti paikkansa. Muutama kelottunut puunrunko teki maisemaan hienon silauksen.
Kiitin onneani, että tein reitin näin päin. Tällä tavalla nämä parhaat palat, metsäpolut ja Nikkallion maisetmat jäivät viimeiseksi herkuksi muuten minulle aika mitään sanomattomasta kohteesta. Nautin siitä huolimatta suunnattomasti rennosta olemisesta, ilmasta, auringosta, hiljaisuudesta ja rauhasta. Onnelannummen alue tuli nähtyä ja koettua. Annan Teijon kansallispuistolle vielä toisen mahdollisuuden kesällä ja suuntaan silloin Matildanjärven alueelle. Laskeuduttua kalliolta alas, palasimme autolle samaa reittiä, mitä olimme tulleetkin.
<3. Jenni