perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pääsiäisretki Teijon kansallispuistoon

Blogissa on valitettavasti ollut hieman hiljaista maaliskuun ajan. Aikaa on syönyt opinnäytetyön tekeminen, jota teen suurella mielenkiinnolla blogini yhteistyökumppanille Helsingin Villasukkatehtaalle aiheena tehtaan digitaalinen strategia. Aikaa tämä työ syö vielä osan kevään viikonlopuista, mutta tavoite on saada valmista hyvissä ajoin ennen kesää.

Sen lisäksi niin sanotusti kypsyin edellisellä reissulla Sipoonkorven kansallispuistossa siihen, että voimat tuntuivat loppuvan jaloista kesken, kun kiipesin pitkiä ja jyrkkiä mäkiä ylös kuorma selässä. Päätin tehdä asialle jotakin ja lähdin mukaan 12 viikon "kuurille", jossa tarkoitus on oppia syömään oikein tavallista ruokaa niin, että lihaskuntoharjoituksistakin on hyötyä. Syöminen viisi kertaa päivässä ja kaikkien aterioiden ja välipalojen valmistus vaati totuttelua. Ensin tuntui, että aikani ei enää riitä mihinkään muuhun kun ruuan tekemiseen ja syömiseen. Nyt noin 3,5 viikon jälkeen se käy jo rutiinilla, joten aikaa vapautuu muuhunkin. Vaikka kyseiset 12 viikkoa pidän erittäin tiukkaa linjaa, on tarkoitus opetella siinä samalla loppuelämän ruokailutottumukset. Kuluneen reilu kolmen viikon aikana senttejä on karissut pitkin kroppaa 16, osa vaatteista, kuten yhdet vaellushousut, ovat käyneet todella isoiksi, olo on pirteä sekä energinen ja mikä parasta, tällä reissulla Teijon kansallispuistossa en enää kokenut voimien uupumista kavutessa Nikkallion huipulle painavahko kuorma selässä.


Nikkallion huippu olikin Teijon kansallispuiston parasta antia. Kiersin reitin Onnelannummen alueella, joka lähti Kirjakkalan ruukkialueelta, jonka pihapiiri 1800-luvun rakennuksineen on minulle entuudestaan hyvinkin tuttua muutaman vuoden takaa työni puolesta. Kevät ilma oli parhaimmillaan. Mittari oli nollassa, mutta aurinko lämmitti jo todella paljon. Vedet sen kun lorisi.



Reitti alkoi metsäautotietä pitkin, joka minua ei yleisesti ottaen kiehdo kävellä lainkaan. Nähtävyytenä oli keskellä metsää sijaitseva vanha maakellari, liekö muinoin lähettyvillä ollut myös asuinrakennus, sekä sekalainen joukko oksistoltaan mielenkiintoisia puita. Paikka oli hiljainen. Juuri muita retkeilijöitä ei näkynyt, ei kuulunut. Ainoataan useampi tikka oli ympäristössä koputtelemassa puunrunkoja. Mutta sehän on luonnossa vain musiikkia korville.


Kulku jatkui metsäautotiellä ja pian vastassa olikin iso leiripaikka. Siellä oli nuotiopaikka, jossa penkkejä kahdessa rivissä, useita pitkiä pöytiä penkkeineen, vessat ja jonkinlaisia talousrakennuksia. Mielessäni näin siellä partiolaisia tai rippikoulun. Samassa kohtaa reitti haarautui suoraan ja oikealle. Muistan katsoneeni kartasta tämän kohdan ja tiesin, että valitessani toinen, palaan toisesta. Päätin jatkaa suoraan. Onneksi, sillä muuten olisin saavuttanut retken parhaat palat jo heti alkumetreillä. Sen sijaan vastassa olikin seuraavaksi paljaaksi hakattu voimalinja alue voimalinjoineen. Kansallispuistossa!? Ymmärrän kyllä, että ne linjat on johonkin vedettävä ja olen myös kiitollinen sellaisesta sähköverkostosta, kuin meillä Suomessa on, mutta en minä siitä nauti kansallispuistossa, tai luontoreiteillä ylipäätään. Mitä mieltä te olette alla olevasta kansallispuistonäkymästä?

Matka jatkui edelleen metsäautotietä pitkin, josta en voi sanoa vieläkään nauttineeni. Onneksi ilman oli kuitenkin ihan paras mahdollinen, siitä nautin suunnattomasti. Mieli sekä sielu lepäsi muutenkin metsän hiljaisuudessa ja raikkaudessa. Tunsin, kuinka stressi katosi ja rentouduin. 



Ehkä juuri metsäautotien nopeasta kulkemisesta johtuen, saavuin nuotiopaikalle nopeammin, kuin olin kuvitellut. Olin ajatellut pitää siinä evästauon, mutta minullapa ei ollutkaan vielä nälkä siihen saavuttuani. Hetken pähkäilin tulien sytyttämistä, mutta päädyin kurkistamaan puiden seasta Hamarinjären rantaan ja siltä seisomalta istahtaa siihen kalliokielekkeelle nauttimaan auringosta, joka paistoin täysin siniseltä ja pilvettömältä taivaalta. Ajattelin istuskella siinä vain hetken, ja jatkaa matkaani. Olo oli siinä kuitenkin sen verran mukava ja maisemat kohdallaan, että kaivoin repusta Mitjalle ja minulle porontalja-alustat, ja teimme olon entistä mukavammaksi. 





Aika menetti loikoillessa ja paistatellessa merkityksen. Seuraavassa hetkessä nälkä ilmoitteli itsestään. Paikka oli niin ihana, että päätin jatkaa siinä olemista vielä eväiden ja teen keitoin verran. 





Enpä malttanut vielä evästelyn jälkeenkään poistua paikalta, vaan pötkötellä ihmettelin siinä vielä toisenkin toivin. Annoin ajatusten tulla ja mennä, satunnaisen tuulen vireen viedä turhat mennessään. Myös Mitja otti retkellä rennosti.


Oli aika hyvästellä Hamarinjärven rantakalliopaikka ja jatkaa matkaa. Edelleen samankaltaista metsäautotietä, kuin olimme tähänkin asti kulkeneet. Tylsää. Ilokseni tie kuitenkin lopulta muuttui poluksi, jota oli jo huomattavasti mielekkäämpää kulkea. Keli jalkojen alla vaihteli kovasti. Oli lunta, sohjoa, jäätä ja yks kaks yllättäen aivan kuin kesäkeli. Harmikseni vastaan tuli jälleen kerran voimalinja alue, jonka päätin ohittaa nopeasti, sen isommin sitä uudestaan ihmettelemättä.  




Pian polku kaartoikin oikealle ylös kalliolle. Nousua jatkui ja jatkui. Myös lumi lisääntyi ja puusto harveni, mitä ylemmäs kippesin. Ajattelin, että maisema on varmasti hieno ylhäältä, mihin asti ikinä päädynkin nousemaan. Ja se piti paikkansa. Muutama kelottunut puunrunko teki maisemaan hienon silauksen. 






Kiitin onneani, että tein reitin näin päin. Tällä tavalla nämä parhaat palat, metsäpolut ja Nikkallion maisetmat jäivät viimeiseksi herkuksi muuten minulle aika mitään sanomattomasta kohteesta. Nautin siitä huolimatta suunnattomasti rennosta olemisesta, ilmasta, auringosta, hiljaisuudesta ja rauhasta. Onnelannummen alue tuli nähtyä ja koettua. Annan Teijon kansallispuistolle vielä toisen mahdollisuuden kesällä ja suuntaan silloin Matildanjärven alueelle. Laskeuduttua kalliolta alas, palasimme autolle samaa reittiä, mitä olimme tulleetkin. 
<3. Jenni



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti