sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Evolla

Retkeilyssä ainakin minun kohdallani on hauskaa myös se, että reissut ei aina mene ihan putkeen. Jonkinlainen tapahtuma alttius tuo usein hauskoja lisämausteita. Tällä kertaa oma tyhmyyteni meinasi kuitenkin alkaa ottamaan vähän jopa päähän, vaikka lähes poikkeuksetta en voi itselleni ja tapahtumille muuta kun nauraa.







Olin jo alkuviikosta päättänyt, että lähden lauantaina Evolle. Aikaa oli siis hyvin katsoa karttoja ja suunnitella reittejä. Tiesin kyllä erittäin hyvin, missä Evo on, mutta aikomalleni Kelkutteen alueelle en suoriltaan osannut ajaa, joten tarkoitus oli suunnistaa sinne navigaattorin avulla. Jostain syystä katsoin reitin tosi huonosti, vähän sinne päin, koska se navigaattori... Käynnistin sen muutamia kilometrejä ennen Evo keskusta. Muistelin mielessäni, että reitti menisi keskuksen läpi. Koska navigaattori johdatti kuitenkin sinne kääntyvästä risteyksestä suoraan, luotin siihen enemmän kun omaan mielikuvaani, koska en oikeesti ollut katsonut reittiä kunnolla. Jokin sai minut kuitenkin epäileväiseksi suunnasta, joten pysähdyin bussipysäkille katsomaan ehdotettua reittiä ja karttaa navigaattorista. Kyllä se näyttää perille vievän, joten matka jatkukoot. En tiedä, minkä verran ajoin eteenpäin, kun pysähdyin epäilevänä vielä kertaalleen kuitenkin toiselle bussipysäkille ja katsoin karttaa uudestaan. Oikealle oli juuri kääntynyt metsätie, jonka nimi oli jostain syystä jäänyt mieleeni. Jep, sinne piti kääntyä. Auto ympäri ja menoksi. Jostain syystä navigaattori ei ilmoittanut, että käänny kyseiselle tielle, vaikka se oli selkeesti piirtänyt reitin Kelkutteelle sitä pitkin.











En päässyt hiekkatietä kovinkaan pitkälle, kun auton pohja otti ensimmäisen kerran tiehen kiinni. Tie oli mäkinen ja mutkainen, joten en nähnyt kunnolla, mitä edessä olisi. Tie kävi todella kapeaksi, märäksi ja mutaiseksi. Pohja otti toistamiseen kiinni ja mielessä jo juoksi ajatus, mitäpä jos jään tänne jumiin. Tie, tai oikeastaan metsäpolusta vähän leveämpi versio, kävi vain vaikeammaksi ajaa ja kun pohja otti kolmannen kerran kiinni, päätin kääntyä ympäri. Mutta missä ja miten? Oli pakko ajaa vielä sen verran eteenpäin, että tulisi kohta, jossa pääsisin kääntämään auton. Onneksi sellainen pieni levenemä tuli pian eteeni, alko nimittäin jo vähän jännittämään, paikoittain jopa hirvittämään. Ajellessa takaisin kohti asfalttitietä mielessäni kaihersi navigaattorin sekoaminen. Päätin ajaa kaikesta huolimatta Evo keskukselle, sinne osaisin ilman opastusta, ja päättää siellä, minkälaiselle reitille lähtisin.



















Olin ajanut ihan hyvän matkaa keskuksen liittymästä ohi ja matkalla takaisin ehti päässä pyöriä kaikenlaista. Jonkin ajatuksen johdattamana tulin tannoiseen tilanteeseen, kun katsoin navigaattorista kävelyreittiä erääseen paikkaan. Sillä samalla hetkellä välähti! Navigaattori ohjasi minua kokoajan kävelyreittien mukaan! En kyllä tiedä, olisiko sitä mutamössöä pitkin päässy Kelkuttelle edes kävellen, jossa minä seikkailin auton kanssa. Samantien vaihdoin asetukseksi auton ja navigoin Kelkutteen päämääräkseni uudestaan. Ja sieltähän se ohjasi, Evo keskuksen kautta, josta alunperin muistelin reitin menevänkin. Keskuksen kohdalla navigaattori (johon siinä vaiheessa jo luotin) näytti vielä 30 min matkan ja koska kello oli jo hyvän matkaa iltapäivän puolella, päätin tehdä plan B:n ja jäädä patikoimaan lähemmäksi, koska en ollut jäämässä metsään yöksi, vaan ajamassa vielä illan mittaan kotiin. Syrjänalunen ja sen harjumaisemareitti ympäristöineen tarjosi siihen oivat mahdollisuudet. Olin nimittäin ajatellut käydä siellä joka tapauksessa Kelkutteen lisäksi paluumatkalla, jos lähtöni olisi onnistunut aiemmin ja turha metsätiesekoilu olisi jäänyt välistä. Auto parkkiin, Haixin Tapiot jalkaan, reppu selkeeä, Mitja mukaan ja menoksi!













Alkumatkasta näin nuotiopaikoilla/laavulla yhteensä neljä ihmistä. Muuten en koko reissun aikana törmännyt keneenkään. Alkumatka oli jokseenkin tylsää, aika perussettiä, jota voin nähdä lähimetsässäni päivittäin. Navigaattoriärsytyksen lisäksi hermoon kävi ampumaradalta kantautuvat laukaukset. Pari jyrkkää nousua ja sitten olinkin jo korkealla harjun päällä. Käveltyäni siellä tovin ja ammuntojenkin jo loppuneen aloin päästä fiilikseen ja nauttimaan olostani. Vaikka maisemat ei juuri puilta ja metsältä kummosia ollutkaan, niin korkeuden kyllä pystyi aistimaan. Siinä samassa kesken fiilisteyjeni päältäni lensi hornetti. Sillä samalla hetkellä päätin, etten tulisi Evolle enää koskaan ikinä ollenkaan milloinkaan! Kun pääsin laskeutumaan harjulta alas Hautjärven rantaan, näky oli todella kaunis, joten päätin pitää rannassa pienen paussin. Maisema oli uskomattoman kaunis, kun järvi oli osittain vielä jäässä ja puutkin näytti kun kasvaisivat siitä. Rannassa oli myös paksuimmat koskaan näkemäni kuuset. Ne oli todella valtavat! Siinä veden äärellä istuskellessa, valokuvatessa ja maisemaa ihastellessa, mieleni rauhoittui ja aloin oikeasti nauttimaan reissusta. Kun jatkoin siitä matkaani, löysin Mitjan johdatttamana hieman polulta sivuun ensimmäiset sinivuokot ja vihdoin jopa hymyilin.





























Loppumatka takaisin alkupään nuotio/laavupaikalle oli minun mieleni mukainen. Pitkospuut johdatti läpi lähdepohjaisen kosteikon, jonka vesi oli todella kirkasta. Pieni estekin matkalle osui. Kohdassa, jossa meni vain yksi pitkospuu, oli kaatunut mänty poikittain sen päälle ja upottanut pitkospuun kunnolla sen molemmin puolin. Mitjakin arpoi hetken, kuinka mennä siitä yli, vaikka se muuten ei vettä kaihdakaan. Jälleen kerran tässä jos missä tuli todettua, että Tapiot on maailman parhaat vaelluskengät! Vaikka olin reilusti yli nilkkojen vedessä, ei tippaakaan päässyt kenkään sisälle eikä kenkä luistanut vähääkään märällä pitkoksella.

































Kolme tunnin patikoinnin jälkeen olin takaisin alkumatkan nuotiopaikalla. Edelliset retkeilijät olivat jättäneet pari lettua laavun kulmalle, jotka hävisi Mitjan mahaan nopeasti. Itsellänikin oli jo kova nälkä. Ensimmäistä kertaa tälle vuotta tein ruuan oksien ja risujen varassa pellettien sijaan, ja kylläpä se pinaatti-juusto tuorepasta hyvältä maistuikin. Jälkkäriksi pari kuppia teetä luonnon rauhasta ilta-aurinogssa nauttien ja tulia katsellen. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että talvi on nyt selätetty.



















<3. Jenni

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti