lauantai 1. lokakuuta 2016

Torronsuon kansallispuistossa

Vuosi sitten syksyllä suot veivät sydämeni väriloistollaan ja tietysti tänä syksynä hinku palata niille oli valtaisa. Jo elokuussa merkkasin Torronsuon retken kalenteriin ja tänään se vihdoin toteutui. Sää retkelle oli täydellinen, n. 10 asetta lämmintä ja aurinko paistoi taivaan täydeltä. Tuuli oli hieman kova, mutta Fjällräven Övik Eco Shell parka ja Fjällräven Alta housut pitivät sen keskellä aukeaa suotakin visusti ihotuntuman ulkopuolella.

Olin suunnitellut, että teemme n. 6 km patikoinnin Kiljamon lähtöpaikalta Torronsuon yli Harakkasaaren louhokselle ja takaisin. Alueella oleva 1,5 km mittainen rengasreitti olisi ollut aivan liian lyhyt, eikä louhokselta Torron kylän kautta takaisin kulkeva reitti houkutellut mm. maantieosuuksien vuoksi. Kun saavuimme Kiljamon lähtöalueelle, menin katsomaan infotaulua ja tulin siihen tulokseen, että teemme kuitenkin koko 10 km lenkin kulkien Kiljamosta Harakkasaaren louhokselle ja sieltä Torron kylän kautta takaisin Kiljamoon. Ei muuta kun Mitja autosta mukaan ja menoksi.

Alkulämmöt otettiin kiiveten reitin alkupäässä olevaan näkötorniin katsomaan maisemia. Mitja lähti kapuamaan reippaasi ensimmäisiä portaita ylöspäin, kunnes yhtäkkiä sille iski valtava jännitys ja se tuli vauhdilla takaisin alas. Ei auttanut muu kun kantaa n. 14 kg koira portaat ylös näkötasanteelle. Sama toistui alaspäin tullessa. Maisemat näkötornista kantoi kauas yli suon, mutta muuten olin hieman pettynyt. Suo oli väriltään valju. Vaikka yöpakkasia ei ollutkaan vielä ollut, olin silti odottanut suolta henkeäsalpaavaa väriloistoa. 

Näkötornilta lähdimme todella viehättävää metsäkujaa pitkin kohti suota. Pian alkoikin pitkospuut ja niitä riittä reilun kahden kilometrin verran yli Torronsuon. Jo heti pitkospuiden alkupäässä huomasin, että näkötornista tekemäni havainto suon valjuista väreistä olikin turha. Siinä sitä oli silmieni alla keltaista, vihreää ja punaista. Olin haltioissani. Pitkospuut kiemurtelivat läpi suon ja ne olivat kauneimmat näkemäni pitkospuut ikinä. Ne eivät olleet suoraa lankkua, vaan niiden reunat oli jätetty "röpelöisiksi". Kuten soilla yleensä, tunsin jälleen oloni tässä maailmakaikkeudessa hyvin pieneksi kitukasvuisen harvan puuston ja lakeuden keskellä. Maisemat oli hurmaavia. Myös Mitja nautti sydämensä kyllyydestä. Se ei malttanut millään kulkea pitkospuita pitkin, vaan temmelsi lähes koko matkan pitkin märkää suota millon jalat täysin upoten ja toisaalla kantaen vähän paremmin. Huolettomasti annoin sen nauttia, koska uppoamisvaaraa ei käytännössä ollut sen ollessa hihnalla vyötärössäni kiinni, josta tiukan paikan tullen saisin sen nopeasti vedettyä ylös. 

Suo ja pitkospuuosuuden jälkeen saavuimme rehelliseen suomalaiseen metsään. Miten monipuolinen suomalainen luonto onkaan vuodenaikoineen, soineen, metsineen kaikkineen, ja miten nopeasti maisema muuttuu täysin toiseksi. On rikkautta saada nähdä ja kokea tämä kaikki ihme. Metsäosuutta emme kulkeneet kovinkaan pitkästi, kun jo saavuimme ensimmäiseen määränpäähän, Harakkasaaren vanhalle louhokselle, jossa pidimme evästauon syöden Blå Bandin retkiruokaa lämmittäen vedet niihin Mini Trangialla. Mitja sai tietysti suurta herkkuaan, siankorvan. Kunnon tauon ja energiatankkauksen jälkeen oli taas voimia jatkaa matkaa kohti seuraavaa määränpäätä, Torron kylää. 

Kuljimme jonkin matkaa metsäpolkua pitkin, joka toi lopulta hiekkatielle. Sitä sai kulkea hetken aikaa, kunnes saavuimme n. 150 asukkaan Torron kylää. Kylä vanhoine rakennuksineen oli todella viehättävä ja romanttinen maalaismaisemineen. Oli maailman paras idea tehdä reissu tätä kautta takaisin! Kyläraitin vieressä oli tasainen kivi, johon päätin jäädä hetkeksi pitämään taukoa. Olipa ikimuistoisen ihanaa ja hauskaa makoilla kivellä katsellen taivaalla vaeltavia pilviä. 

Matka jatkui vielä jonkin aikaa pitkin kylän raittia, kunnes saavuimme isomman tien risteykseen, josta piti lähteä hetkeksi patikoimaan asfaltoidun autotien piennarta pitkin kohti Kiljamoa. Ei ehkä mieluisin vaihtoehto, mutta kokonaisuutta ajatellen, oli siinäkin kulkurina reppu selässä tallustellessa oma viehätyksensä. Viimein päädyimme kohtaan, josta pitkospuut kaartoivat vielä suolle retken viimeiselle osuudelle. Aurinko laski selän takana maalaten edessä olevan maiseman upeaan punakeltaiseen sävyyn. Kun hyvästelin Torronsuon ja lähdin ajamaan kotia kohti, aurinko painui mailleen. Kun retki on täydellinen, se on juuri tämän tarinan ja kuvien kaltainen. 
































































2 kommenttia:

  1. Todella kauniin näköistä! Varmasti ollut hieno reissu teillä ja ollut kauniin syksyinen päivä.

    VastaaPoista