lauantai 27. tammikuuta 2018

Luovan kirjoittamisen runoretki Iso-karhulle

Tähän asti olen tykännyt tehdä retkeni pääsääntöisesti itsekseni Mitjan kanssa, mutta viimeaikoina päässäni on kuhissut monenlaisia ideoita, joita olisi kiva kokeilla ja testata seuran kanssa. Niinpä tälle retkelle pyysin mukaan serkkuni Emmin. Tykkäämme molemmat kirjoittaa runoja ja olemme harrastaneet sitä yhdessä aiemminkin erilaisin luovan kirjoittamisen menetelmin, sisätiloissa. Olen itsekseni kirjoittanut ja julkaissut muutamia runoja reissuiltani (löydät ne täältä) pitkälti sen pohjalta, mitä olen nähnyt ja tuntenut. Nyt vein idean uudelle asteelle, jossa tarkoituksena oli herkistää viittä aistia: katso, kuuntele, haista, maista ja kosketa. Sen lisäksi, että erilaisten aistien tietoinen herkistäminen retkillä lisää luontoyhteyttä ja läsnäoloa, saimme niiden kautta aikaiseksi (molemmat omanlaisen ja omien aistien näköisen) listan asioista, joita käytämme pohjana retkeltämme muodostuviin runoihin. Molemmat runot julkaistaan tässä blogissa ja Vaelluskenkien Facebook ryhmässä myöhemmin. 

Sen lisäksi, että avasimme aisteja, retkeilimme ja kirjoitimme luovasti, nauru raikasi ja juttua riitti, eikä kommelluksiltakaan vältytty. Koska retkeilimme Kytäjä-Usmi retkeilyalueella, jossa menee talvisin myös paljon hiihtolatuja, olin tehnyt tarkat reittisuunnitelmat, jolla välttäisimme ladut ja niiden varsilla kulkemisen. Lähdimme liikkeelle suunnitelmien mukaan Piilolammilta, josta tarkoitus oli suunnata Kaksoislammille, pitää siellä tauko ja palata samaa reittiä takaisin. Ensimmäisen 200 metrin kohdalla Emmille sattui pieni onnettomuus. Hän lähti kiertämään jäistä ylöspäin nousevaa polkua hieman sivummasta, ja kuinka ollakaan, sotkeutui kuusen oksiin, ja sai nenänvarteensa kaksi verta vuotavaa haavaa. Onneksi repusta löytyi paperia, sillä olin jättänyt tarkoituksella ensiapulaukun laastareineen kotiin, koska retkeilemmehän tutussa metsässä... niinpä niin! Matka jatkui verenvuodon tyrehdyttämisen jälkeen. Olimme kulkenee seuraavat 200 metriä, kun saavuimme ensimmäiseen risteykseen. Siitä huolimatta, että risteyksessä oli viitat, tarkistin tietysti suunnan kartasta. Oikealle siis. Olimme kulkeneet hyvän matkaa eteenpäin, huomiomme kiinnittyi tietysti jutteluun, aisteihin ja jonkin eläimen jälkiin, joka oli selkeesti hiljattain kulkenut edellämme, ja arvuutteluun, mikä metsiemme pedoista se on voinut ollakaan. Saavuimme jälleen risteykseen ja aloin tarkistamaan suuntaa kartasta. Hetkinen... kohdassa, jossa kartalla mielestämme olimme, ei ollut risteävää polkua mihinkään suuntaan. Onneksi Emmillä oli SportsTracker päällä ja kenttä hyvä, joten tarkastimme sijainnin siitä. Huomasimme olevamme aivan eri suunnassa kuin piti. Tutkin tietysti paperista karttaani, missä ihmeen kohdassa olimme harhautuneet. Se oli tapahtunut jo ensimmäisen 400 metrin kohdalla, ensimmäisessä risteyksessä. Hetken siinä tuumimme, mitä on järkevää tehdä: palata takaisinpäin ja mennä sinne, minne alun perin pitikin, jatketaan matkaa ja mennään tulille toisaalle, kelloa ja auringonlaskuakin piti miettiä, koska kummallakaan (ei tietenkään...) ollut minkäänlaista lamppua mukana. Päätimme palata muutaman kymmenen metriä takaisin päin ja lähteä vielä kolmanteen eri suuntaan ja muuttaa Kaksoislammin nuotiopaikan Iso-karhuun. Polku oli kallioisesta maastosta, lumesta ja jäästä johtuen paikoittain, etenkin ylä- ja alamäissä haastavaa kuljettavaa, ja aikaa tuhraantui. Kun savuimme metsäautotielle, päätimme sen erittäin jäisestä pinnasta huolimatta ottaa aikataulua kiinni ja kävellä kilpaa kellon kanssa. Siinä kiriessämme kaksi peuraakin loikkasi nenämme edestä kiiruhtaen tahoillaan minne lienekin. 

Saavuimme seuraavaan etappiin, Usmin uimarannalle, ja oli jälleen pohdittava, jatkammeko Iso-karhulle vai evästelemmekö jossain toisaalla. Risukeittimen, pellettien ja termoksessa hautuvien eväiden ansiosta olisimme voineet leiriytyä minne vaan. Emmiä ei uimaranta tammikuun lopulla houkutellut, joten päätimme jatkaa matkaa. Rohkeasti lähdimme täysin vaistojen ja maalaisjärjen varassa metsäpolulle, jota ei ollut kartalla, jonka kuvittelimme oikaisevan tielle, jonne meidän oli tarkoitus suunnata. Onneksi tässä kohtaa intuitiomme piti paikkansa. Nälkä oli kova, energiat vähissä, rusinapaketti menneen talven lumia ja ylämäet sohjossa kävi raskaammaksi ja raskaammaksi. Vihdoinkin silmissä alkoi siintämään tuttu polttopuukatos, nappasimme sylit täyteen halkoja ja kiipesimme vielä viimeisen mäen nuotiolle. 

Pasta-ateriat ja kupit kuumaa kaakaota antoi tarvittavan energiabuustin ja jaksoimme pian alkaa suunnittelemaan paluumatkaa. Taukoon emme voineet käyttää loputtomasti aikaa, koska retkeilimme pimeän tulon armoilla. Lunta oli paikoittain erittäin vähän, jos lainkaan, joten pimeä metsä olisi todella pimeä. Meillä ei olisi varaa harhautua paluumatkalla yhdessäkään kohta. Karttaa tutkiessa paluureitti osoittautui vain reilu parin kilometrin mittaiseksi ja pitkälti siksi reitiksi, jota meidän olisi alunperin pitänyt kulkeakin. Nyt se vaikutti jo kovin selkeältä, koska tiedossa oli hyvin myös risteys, jossa alkumatkan virhe oli tapahtunut. Lähtöä tehdessämme alkoi satamaan räntää taivaan täydeltä, ja sitä riitti koko loppumatkan. Tästä syystä myös osa alla olevista valokuvista on epätarkkoja ja harmaita, koska kameran linssi oli vaikea pitää räntäräteiltä kuivana. Paluumatka Piilolammille sujui (lähes) ongelmitta (ihan kaikkea mitä tapahtuu retkellä, ei julkaista blogissa) ja jälleen saimme seurata edellä kulkeneen metsänpedon jälkiä. Kävimme läpi eläimiä, joka se voisi olla, ja mitäs kaikkia niitä oikein olikaan... kumpikaan emme tulleet muistaneeksi kettua (haha), jonka jäljiksi ne lopulta osoittautuivat. On siinä ollut varmaan Repolainen ihmeissään seuratessa tätä kolmikkoa ja patikkaa. 

Lahjaksi tästä luovan kirjoittamisen runoretkestä Emmi sai Helsingin Villasukkatehtaan villasukat, tietenkin. 

Reittivideon voit katsoa täältä





















































<3. Jenni

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti